keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ajatuksen virtaa omasta tutkimuksesta


Kaikki alkoi jo joitakin vuosia sitten, kun luin isoisäni muistelmien käsikirjoitusta.  Käsikirjoituksesta oli otettu kopio kirjoittajan tyttärille, joista yksi on äitini. Lähdin lukemaan ”Ukin kirjaa” (joka on kirjoitettu 1980-luvun puolivälissä) alusta alkaen. Nopeasti huomasin, että sotien aika saa sivumäärällisesti varsin suuren osuuden tekstistä. Sen oli täytynyt olla jotain merkittävää, joitain sellaista joka on vaikuttanut suuresti ja jäänyt mieleen.

Erityisesti jatkosodan osalta ajatteluni herkistyi. Hetkinen, tämä ei ole sellaista sodan kuvausta, mihin yleisesti ottaen on totuttu. Näkökulma on aivan toisenlainen. Tekstin kohteena ei olekaan perinteiset jalkaväkiyksiköt Karjalan kannaksella! Kyseessähän on aivan jotain muuta. Kirjan sisällä temaattinen vaihto on myös vahva, verrattuna talvisotaa käsitelleeseen lukuun. Talvisodassa Ukki oli reserviläisenä pikakiväärinampujana, korpraalina, ja haavoittui käteensä helmikuussa -40. Nyt tekstissä tapahtuneita muisteli joukkueenjohtaja, joka oli oikeutettu kantamaan vänrikin arvoluokkaan kuuluvan sotilasvirkamiehen univormua! Tehtävänä olivat lentokenttätyöt.

Niin, lentokenttätyöt. Mitä se oikein tarkoitti? Mikä oli tämä pataljoona, jossa Ukki toimi joukkueenjohtajana? Tästä se alkoi. Lentokentät olivat äärimmäisen oleellisia ilmavoimien toiminnan kannalta: mitä sitä nyt lentokentällä tekee, jota ei voi käyttää?! Ilmasotaohjesäännössäkin todetaan: Ilmavoimien toiminta perustuu olennaisesti lentokenttiin.[1]

Pikku hiljaa valkeni, että Ukki oli siis palkkatöissä jatkosodan aikana. Aloin miettimään, että mitä se tarkoittikaan olla töissä sodan ajan armeijassa jossain muussa hommassa kuin sotilaana, pappina tai lääkärinä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Aikaisempaa tutkimusta aiheesta on äärimmäisen niukasti, sen huomasin heti alkuun. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918–1944, jossa on omat vakavat puutteensa akateemisen luennan kannalta: kirjoittaja ilmoittaa jättäneen lähdeviitteet ja -luettelon tyystin pois, ”koska se aineiston laadusta johtuen olisi ottanut hyvin runsaasti tilaa”.[2] Tähän teokseen olen silti paljolti tukeutunut, sillä työ on kuitenkin mitä ilmeisimmin tehty huolella. 

Miten sitten saisin selvitettyä, mitä se työ jatkosodan aikaan oli? Vastaus alkoi hahmottua mikrohistoriallisen strategian kautta. Minun pitää itse rakentaa kuva työstä jatkosodassa: tässä on ainutlaatuisena lähteenä käytettävänä Ukin kirja! Oman varsin kallisarvoisen lisän siihen tuo myös sen yksikön, Linnoitusrakennuspataljoona 211:n, sotapäiväkirja, jossa Ukki toimi rakennusjoukkueen joukkueenjohtajana. Samalla kun oma, täysin itsekäs ja henkilökohtainen, kiinnostukseni saisi tyydytystä, tulisi myös laajempi tutkimustehtävä täytetyksi – nimittäin mikrotasolta kumpuava kuvaus sodan aikaisesta rakennustyöstä ongelmine ja haasteineen, ja sen historiakuvan rakentaminen. 

Mielestäni tämä on tärkeää, sillä kaikki puolustuslaitoksen palveluksessa olleet miehet eivät olleet kivääri kourassa asevelvollisuutta suorittaneita jalkaväen sotilaita, tai muutenkaan kenttäarmeijassa. Näen asian niin, että vaikka jatkosodasta on kirjoitettu äärettömän paljon ja tehty tutkimuksia lukemattomia määriä, niin silti sodasta ja sotaakäyvästä kansakunnasta on aspekteja tutkimatta. Olkoon nyt esimerkkinä jatkosodassa rakennustöissä olleet miehet, oli kyseessä sitten palkattu ammattiväki tai työvelvollisuuslain mukaisesti pakko-otettu työvoima.


[1] Ilmasotaohjesääntö (I.S.O.), Puolustusministeriö, Koulutusosasto. Otava, Helsinki 1939 (kokoelma: MPKK Sotamuseo käsikirjasto).
[2] Arimo, Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1981, 5.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Sotavangeista


Lisää sotavangeista Linnoitusosaston sotavankikomppanioissa jossain loppuvuodesta 1941 kevääseen -42. Seuraava pätkä on muokattu graduni käsikirjoituksesta. Näkökulma on myös edelleen Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotavankikomppaniasta lähtöisin. Kuten edellisessä tekstissä jo kirjoitin, oli sotavankikomppanioiden muodostamisesta annettu käsky lokakuussa 1941. Sen pohjalta toiminta pyöräytettiin käyntiin.

Työtä vangit joutuivat tekemään paljon ja talven aikana karuissa olosuhteissa. Oli jäätävä pakkanen, töihin mentiin jopa 30 asteen pakkasessa.[1] Tähän aiheeseen oli tosin joulukuussa puuttunut Sotavankileiri N:o 6:n päällikkö kirjeessään, jossa, ettei vankeja tule pitää töissä yli 15 asteen pakkasessa – paitsi jos töitä ei voi tärkeyden tai kiireen takia keskeyttää.[2] Vankien varusteet olivat käytännössä ne, mitkä olivat vangittaessa olleet päällä. Ajoittain vangeille jaettiin räsyjä, joilla he saattoivat varusteitaan paikkailla.[3]

Vankien muona-annokset olivat pienet, mutta kuitenkin riittäväksi lasketut.[4] Joskin kevään 1942 kuluessa todettiin vankien tekevän niin raskasta ruumiillista työtä, että muona-annoksia oli nostettava.[5] Viitanassa L-57 sotavangit lähetettiin nostamaan perunoita perunamaalle vielä marraskuun puolivälissä. Kävi myös niin, että sotavangeille ei saatu leipää lainkaan, ainoastaan jauhoja. Näistä oli vankien itse leivottava leipänsä.[6]

Sairailla ja työkyvyttömillä vangeilla eivät rakennusjoukot tehneet mitään. Yleisenä menetelmänä tilanteen korjaamiseksi olikin sairaiden ja työkyvyttömien vankien vaihtaminen työkykyisiin. Heikossa kunnossa olevat palautettiin sotavankien keskitysleirille, josta mahdollisuuksien mukaan saatiin tehokkaampaa työvoimaa tilalle:

”1 vanki löi puita pilkkoessaan 2 sormeaan poikki. Käytiin vankien keskitysleiriltä vaihtamassa edellä mainittu vanki, sekä 2 muuta sairasta vankia työkykyisiin kolmeen vankiin. ”[7]

LinRP 211:ssa oli vankityövoimasta 13.1.1942 sairaana 38 vankia. Komppanian päällikkö päätti sairaustilanteen parantamiseksi pudottaa sairaiden vankien muona-annoksia. Seuraavana päivänä sotapäiväkirjassa olevan merkinnän mukaan tämä keino toimi, sillä sairaita oli enää ainoastaan 28.[8] Joka tapauksessa myös vangeille myönnettiin vapaapäiviä ja mahdollisuuksia huoltaa itseään ja varusteitaan.[9] Vaikean talven jälkeen määrättiin parannuksia sotavankileirien olosuhteisiin. Kaiken kaikkiaan sotavankikomppanioissa kuoli 945 sotavankia.[10]



[1] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 21.1.1942, SPK 18314, KA(Sörn). Tietysti myös suomalaiset työmiehet joutuivat työskentelemään hurjissa pakkaslukemissa, mutta ero oli varustuksessa.
[2] Sotavankileiri N:o 6:n päällikön everstiluutnantti C.Björklundin kirje, 6.12.1941, 14/VI/15/T19345, KA(Sörn).
[3] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 14.12.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[4] Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939–44.Historiallisia tutkimuksia 250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 178–181.
[5] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn); Esimerkiksi
[6] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 28.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[7] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 4.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[8] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn).
[9] Esim. Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 9.2.1942, SPK 18314, KA(Sörn).
[10] Westerlund, 102. Rekisteröityjä neuvostosotavankeja kuoli jatkosodan aikana yli 19 000, Westerlund, 95.