Pieni huomio sotahistorian kirjoittamisesta

Mietinpä tuossa hetkenä eräänä. Perinteistä sotahistoriaa lukiessa lukijan eteen lyödään divisioona toisensa perään, armeijakuntia tuonna ja kokonaisia armeijoita tänne. Mutta mikä vaikutus tällä on? Se vaikuttaa suoraan sodan inhimmillisen puolen näkymään. Siinä missä puhutaan divisioonista, on kyseessä tuhansia miehiä.

Yksiköitä heitetään tuleen ja toisia murskataan. Kenties näin, mutta mistä nämä yksiköt pohjimmiltaan koostuvat? Ihmisistä.

Tämä puhetapa vie mielestäni katsetta pois tappioista, siitä että yksiköt muodostuivat "elävästä voimasta". Vielä ahdistavampaa olisikin lukea miesmäärän tarkkuudella, kuin epämääräisesti yksikköinä ilmaistuna.

Nyt lueskelen Beevorin Normandia 1944 teosta. Tästähän tämä ajatus lähti liikkeelle. Oman hämäryytensä asiaan tietysti tuo vielä sodan osapuolien erilaiset kokoonpanot, eri aselajien määrävahvuudet ja niin edelleen.

Ei sen puoleen, en tiedä miten yksiköiden liikkeitä sitten pitäisi kuvata. Ehkä  vastaus olisikin paremmassa pohjustamisessa: brittein joukkojen määrävahvuudet... Amerikkalaisten... Wehrmachtin, SS:n.. Ymmärsitte varmaan, mitä tarkoitan.

Stalingrad

Luin juuri Antony Beevorin kirjan Stalingrad. Toistamiseen, itse asiassa. Olkoonkin popularisoitu historiateos, on se silti mielestäni ansiokas. Suorat lainaukset on varustettu lähdeviittein, mutta muuten ei. Joka tapauksessa alkuperäislähteitä on työssä käytetty. Ja valtavan inhimillisen tragedian kuvaus on rakennettu melko hyvin molemmat osapuolet, ja siviilit, huomioiden.

Jos kirjaa lukee ajatuksella, en suosittele sitä iltalukemiseksi. Saksan 6. Armeija motitettiin ja tuhottiin. Saksalaiset sotamiehet joko kuolivat vihollisen tuleen, tai kenties vielä useammin kylmyyteen, nälkään ja kulkutauteihin. Mieti siinä sitten: ulkona kolmatta kymmentä astetta pakkasta, päällä improvisoitu talvivarustus (kun varsinaisia ei ollut jaettu), ruokana pieniä kimpaleita jäätynyttä kuolleen hevosen lihaa, puhdasta vettä ei ollut juotavaksi – saati sitten peseytymistä varten.

Entä Stalingradin siviilit? On laskettu, että taistelujen ajan kaupungin raunioissa asui noin 10 000 siviiliä. Stalin ei antanut lupaa evakuointiin kovin herkästi. Saksan Luftwaffe muutti kaupungin kasoiksi romua, rautaa ja murskaa.

Puna-armeijan 62. armeija puolusti Stalinin nimikkokaupunkia ja kärsi myös valtaisat menetykset. Miehiä pakko-otettiin vastamuodostettaviin pataljooniin. Rintaman takana oli Volga, jota pitkin huolto täytyi kuljettaa jokilaivoin ja vastaavin, saksalaisten tykistötulen alla. Tätä armeijaa johti Tsuikov, joka myöhemmin nähtiin Berliiniä valloittamassa.

Pauluksen johtama 6. Armeija motitettiin täysin. Mottiin jäi eri arvioiden mukaan 250 000 -290 000 henkeä, saksalaisia, romanialaisia ja vapaaehtoisia puna-vankeja. Vangiksi jäi kenties 90 000. Sotamiehistä ja aliupseereista kuoli sotavankeudessa noin 95 prosenttia. Ylempien upseereiden osalta esitetään prosenteiksi vain viittä. Moni ei päässyt takaisin. Mutta sama oli

Saksan ottamien neuvosto-sotavankien kanssa, ehkä kolmannes lähes viidestä miljoonasta jäi henkiin (kunnes joutui Stalinin leireille maanpetturuudesta).

Mitä sitten olivat Neuvostoliiton tappiot? Aivan järkyttäviä myös, ja niistä tuskin saadaan koskaan selvää lukua. Ei muuta kuin avorivissä hyökkäykseen, rivi toisen perään! Jos miestä meni, niin miehiä haettiin lisää.

Toinen maailmansota oli aivan käsittämätöntä ihmishenkien hukkaan heittämistä.