sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Petroskoista, Äänislinnasta, vai mikä se oli?

Yksi kiinnostava kappale suomalaista historiaa on Petroskoin miehitys jatkosodan aikana. Petroskoi joutui suomalaisen hyökkäysarmeijan haltuun lokakuussa 1941. Jukka Kulomäki on tehnyt aiheesta kiinnostavan tutkimuksen vuonna 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–44. 

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirjaan merkittiin 1.10.1941: ”Petroskoi-Äänislinna on vallattu.”  Kaupungin nimi vaihdettiin hetimmiten suomalaiseen mielenmaisemaan paljon sopivammaksi – Petroskoista tuli Äänislinna. Tästä oli päätetty jo aiemmin. Äänislinna nimen käyttäminen oli tietoista suomalaistamispolitiikka miehitetyllä alueella.  Aihetta tuli myös pohdittua gradua tehdessä, käyttääkö nimenä Äänislinnaa vai Petroskoita? Päädyin Äänislinnaan, sillä se sopi paremmin tekstini tyyliin.

Äänislinnasta tuli tärkeä piste Suomen armeijalle. Kaupunkiin keskitettiin paljon joukkoja. Sanotaan esimerkiksi Linnoitusrakennuspataljoonan esikunta sijaitsi Äänislinnassa lähes koko miehityksen ajan. Tämä koko juttu Äänislinnasta tuli mieleen oheisesta kuvasta, jonka olen ottanut arkistossa. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin Äänislinnan sotilaskodin oma kirjepaperi. Minkäänlaista muistiinpanoa siitä, kenen lähettämä kirje oli ja kenelle, ei tullut ylöspantua. Mutta on aika hieno kuva! Oli mukavaa, että virallisten papereiden joukosta löytyi kyseisellä kuvalla varustetulle paperille kirjoitettu kirje.


Sitä olisi kiinnostavaa ryhtyä miettimään, mitä kaikkea tuolla sotilaskodissa aikoinaan puhuttiin…

Äänislinnasta oli junayhteys koti-Suomeen. Kyyti tuohon aikaan ei ollut aivan yhtä nopeata, kuin tänä päivänä. Kuvassa aikatauluja tammikuusta -42. Näihin kun lisää vielä sodan aiheuttamat mahdolliset viivästykset, niin voi olla varma että junamatkassa Äänislinnasta Helsinkiin kesti hieman.



torstai 12. tammikuuta 2012

Erään sotamiehen kohtalo


Oli marraskuun 25. päivä vuonna 1942. Puoli kuuden aikaan illalla lähtivät sotamies Hakulinen yhdessä sotamiesten Rouhennon sekä Törrösen ja maanviljelijän pojan Leon kanssa reellä liikkeelle. Leo oli ilmeisesti apupoikana, hän oli reilua kahta viikkoa aiemmin täyttänyt kolmetoista vuotta. Ulkona oli lumista ja talvista, aurinko oli jo laskenut.

Hakulinen ajoi rekeä kohti Simolan tietä, jossa Törrönen ja maanviljelijän poika jäivät pois kyydistä ja menivät Nutikan kylässä sijaitsevaan Sunin taloon. Toiset jatkoivat matkaansa kohti Simolan asemaa. Hakulinen sanoi tulevansa hakemaan Törrösen ja Leon paluumatkallaan.

Kymmenen aikaan illalla Hakulinen ajoneuvoineen tuli hakemaan Törrösen ja Leon. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hevonen yht’äkkiä kaatui jyrkässä alamäessä. Hakulinen hyppäsi heti reestä irrottamaan hevosta valjaista. Hakulinen tarkasti hevosen kunnon. Satoi lunta. 

”Taitaa tulla kylmä”, Hakulinen virkkoi.

Sotamies Törrönen päätti lähteä välittömästi maanviljelijän pojan kanssa viemään tapahtuneesta tietoa yksikköön. Sotamies Hakulinen jäi yksin hevosen kanssa. Kuljettuaan noin sata metriä kuului takaapäin huuto. ”Älkää menkö taikka ammun teidät!” Huutaja oli Hakulinen. 

Törrönen ja Leo kulkivat jalkaisin yksikköön, 10.Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan, joka oli koottu hermotoipilaista. Välittömästi sen jälkeen kun jalankulkijat olivat päässeet yksikköön ja kertoneet tapahtumasta, lähti neljän miehen ryhmä hevosella kohti tapaturmapaikkaa. Sotilasarvoltaan vanhimpana oli korpraali Siikola. 

Ryhmä saapui tapahtumapaikalle puoli yhdeltä yöllä, haverista oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia. He näkivät hevosen makaamassa tiellä, mutta sotamiehestä ei ollut havaintoakaan. Osasto ryhtyi tutkimaan ympäristöä, josko Hakulinen löytyisi. Korpraali Siikola huomasikin melko pian tiellä vastasataneeseen lumeen painautuneet jalanjäljet.

Osasto lähti seuraamaan jälkiä taskulampun valossa. Noin kolmensadan metrin jälkeen jäljet kääntyivät yht’äkkiä pois tieltä sen vieressä olleeseen riiheen. 

Astuessaan kohti riihen katosta osui lampun valokeila johonkin. Sotilashenkilö riippui kaulastaan nahkahihnassa, joka oli riihen oven pielessä olevassa naulassa kiinni. Siikola valaisi näkyä taskulampulla tarkemmin ja saattoi todeta, että kyseessä oli samainen sotamies, jota he olivat etsineet. Siikola koetteli kädellään kaula- ja rannevaltimoita, ei pulssia. 

Sotamiesten Laine ja Ruohonen kanssa Siikola leikkasi veitsellään nahkahihnan poikki ja kantoivat ruumiin rekeen. Osasto lähti liikkeelle ja saapui takaisin yksikköön noin puoli kaksi. 

Komppanian päällikkö totesi Hakulisesta seuraavaa: ”Luonteeltaan stm. Hakulinen oli hyvin äkkipikainen, työstä joka ei ollut hänelle mieleen kieltäytyi usein sitä tekemästä. Henkilöön, johon hän suuttui lupasi melkein aina tappaa.”

***

Edellä ollut tarina on tosi. Tai niin ”tosi”, kuin mitä historian kirjoitus lähteisiin pohjautuen voi olla. Lähteenä koko tekstille toimi Hakulisen kuolemansyyn tutkinnan johdosta tehty kuulustelupöytäkirja.

Erästä mappia selatessa tämä tapahtuma sattui silmiini ja pisti miettimään ja päätin ottaa sen muistiinpanona ylös, jonka otsikoksi kirjoitin: ”Surullinen tarina”. Erityisesti tuo komppanian päällikön loppukaneetti laittoi miettimään. Koko tapahtuma purkitettiin siihen, että kyseinen sotamies vain oli niin äkkipikainen, että tappoi itsensä. Eikä edes ollut päissään.

Kuulustelupöytäkirjat ovat oikeastaan ainoa virallinen lähde sodan ajalta, joissa kuuluu tavallisten rivimiehien ääni. Näissä olisi mahdollisuus mielenkiintoiseen mikrohistorialliseen tutkimukseen mukaillen ajatusta alistamisen arkistoista.[1]
 
Lähteet
Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste: T12840/30. KT-toimiston salaista ja yleistä kirjeistöä 1942.


[1] Tästä lisää Matti Peltosen esipuheessa teoksessa: Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Arkistolaitoksen erhe

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen tutkijasali ei ole enää käytössä. Se suljettiin.

Yleisesti ottaen suhtaudun muutoksiin hyvin rauhallisesti. Varsinkin jos perustelut ovat kunnossa. Tästä muutoksesta arkistolaitoksessa en suoraan sanottuna pidä.

Viime vuonna tein tutkimustyötä Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä useamman kuukauden ajan. Kävin läpi reilu sata arkistomapillista dokumentteja. Mapit sai tilata tiskiltä ja ne haettiin samassa rakennuksessa sijaitsevista makasiineista. Parhaimmillaan tilatut mapit olivat vartissa tutkijasalissa pöydällä tutkittavissa. Ja jos tilaus oli mennyt hieman ohi aiheen, saattoi materiaalien palauttamisen jälkeen tehdä uuden tilauksen ja kohta sai uudet mapit käsittelyyn.

Kävin eilen Kansallisarkistossa Rauhankadulla, jonne nykyään pitää Sörnäisten materiaalit tilata. Kyselin siinä tiskiltä, että mitenkäs tämä nyt toimii, sillä arkistolaitoksen nettisivuilla asiaa ei selvitetty - tai en sellaista sieltä löytänyt. Täyttelin siis nettipohjaisen lomakkeen, joka sinänsä on edistyksellinen verrattuna edellisiin paperisiin kuponkeihin. Se osio tilauksesta toimii oikein hyvin.

Koska voisin sitten tarkastella näitä dokumentteja? Joo, ne tilaukset kuljetetaan kerran päivässä Sörnäisistä tänne, joskus siinä klo 14 pintaan. No niin.... Siinähän sitten odotellaan pahimmillaan yli 24 tuntia. 'Ja maksimissaan kuusi mappia kerrallaan.

Tekisi mieleni esittää kysymys siitä, mitä järkeä kuljetella mappeja paikasta a. paikkaan b., kun paikassa a. olisi mahdollisuus niitä katsella. Tässä menee hukkaan työtunteja sekä aivan turhaan bensiiniä.

Positiivista tässä jutussa on (ainakin toistaiseksi vain se), että Rauhankatu on keskeisemmällä sijainnillaan mukavammin saavutettavissa ja Kansallisarkisto rakennuksena erittäin komea.

No, mutta tämä on muutos johonka luonnollisesti tottuu ajan kuluessa. Mutta mitähän ne sota-arkiston vakio-sedät tuumivat asiasta? Yhdenkin kanssa juttelin, eivätkä sanat kaikuneet kauniina.

Tehostamistako tämä oli?

tiistai 3. tammikuuta 2012

Laaksonen ja sotakenraalit


Luin tuossa hetki sitten Lasse Laaksosen tutkimuksen Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918–1939. Kyseessä on varsin kiinnostava tutkimus nuoren tasavallan ja sen sotavoimien kehityksestä. Tarkastelun keskiöön on valikoitunut (tuolloin vielä tulevia) sotakenraaleja.

Laaksonen esittää vahvan uskonsa historiallisiin kausaliteetteihin, jotka kyseessä olevassa tutkimuksessa ovat henkilösuhteiden tarkastelun kautta avautuvia. Syyn ja seurauksen suhdetta olen myös pohtinut aiemmin, ja miellän tästä parista syyt kenties tärkeämmäksi. Tämä ei toki ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta seurauksen selittämisen on lähdettävä syystä. Mutta miten sitten päättää, mikä on seuraus jollekin syylle? Olisiko Laaksosen seuraus ”sotakenraali” ja syy ”henkilökemiat”.

Joka tapauksessa, tutkimus on erittäin kiinnostava. Tarkastelu alkaa sisällissodasta ja valkoisen ylipäällikön johtamasta päämajasta. Tässä jo nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet ja henkilösuhteet keskiöön. Mannerheimin tapa johtaa sotatoimia omalla tavallaan nousee esille. Lähimmät miehet valikoituivat ensinnä henkilön perusteella ja toimenkuva tarkentui vasta sen myötä. Esille nostetaan erilaiset skismat kenraalien välillä ja niiden vaikutukset toimintaan – tämä on koko tutkimuksen lävistävä teema.

Aika sisällissodan jälkeen oli koko valtakunnassa lievästi ilmaistuna ”mielenkiintoista”. Vallan vakiintuminen ja valtiomuoto hakivat suuntaansa, Suomi kääntyi enemmän Saksan puoleen. Yhtälailla sotalaitos oli jatkuvassa muovautumisen tilassa. Virallisesti Suomi oli sotatilassa vielä useamman vuoden eikä virat sotalaitoksessa ollut vakinaisia. Kehittäminen oli haasteellista, kun miehet johdossa vaihtuivat.

Laaksonen kuvaa hyvin sisäistä taistelua tsaarin-kenraalien ja jääkäreiden välillä, kyse ei ollut varsin vähäpätöisestä seikasta kehityksen kannalta. Suoranainen valtataistelu jätti leimansa. Merkittävänä seikkana nostetaan esille ylemmän sotilaskoulutuksen puute jääkäreiden keskuudessa sekä sotakorkeakoulun puute Suomen sotalaitoksessa. Jääkärit tarvitsivat yleisesikuntakoulutusta voidakseen saada pätevyyttä ylempiin arvoihin ja tehtäviin, aluksi se oli mahdollista vain ulkomaisissa sotakorkeakouluissa, esimerkiksi Ranskassa. Suomeen perustettiin 1924.

Ensimmäinen jääkäri valittiin Sotaväen päälliköksi 1926, kyseessä oli kenraalimajuriksi ylennetty Aarne Sihvo. Tästä alkoikin Laaksosen tutkimuksen jääkärikenraalien aikakausi, eikä se ollut mikään leppoisa ajanjakso. Henkilökemiat ajautuivat vaikeuksiin lähes kaikkien mahdollisten tärkeimpien virkojen hoitajien kesken. Ei välttämättä samanaikaisesti, mutta säännöllisesti. Ja nämä ovat juuri niitä, joita Laaksonen korostaa. Mielenkiintoista olisikin kysyä, että liioitteleeko Laaksonen näitä skismoja ja niiden roolia? Tutkimus kuitenkin vakuuttaa, että niillä oli merkitystä. Ja merkitystäpä varsinkin sitten, kun Mannerheim palasi hommiin puolustusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Tutkimuksessa näkyy vankka arkistotyö ja asiantuntemus, mutta muutamia seikkoja tahtoisin nostaa ihmettelyyn. Otetaan alkuun otsikko. Kannessa ja selkämyksessä on otsikko ilman kysymysmerkkiä. Mistä sotakenraalit tulivat – se on kuitenkin aika selkeä kysymys. Mutta ahaa; kun kirjan avaa, niin otsikkolehdellä se onkin varustettu kysymysmerkillä! Muutenkin otsikoinnin ja sotakenraaleista puhumisen voisi haastaa kritiikille. Kannattaa lukea kirja ja miettiä.

Ihmettelin myös perustelua arkistolähteisiin viitatessa. Jos kyseessä oli Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen materiaalit, niin Laaksonen käyttää selkeyden vuoksi vanhaa nimikettä Sota-arkisto. Mutta eihän se ole enää nimeltään Sota-arkisto. Samat aineistothan siellä toki on ja omastakin mielestäni on selkeämpää puhua sota-arkistosta. Mutta eiköhän sen nyt olisi kuitenkin voinut tunnustaa olevan Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste ja lyhentää se KA(Sörn)? Toinen mitä jäin ihmettelemään sijaitsee lähdeluettelossa. Millä perusteilla Mannerheimin muistelmien kohdalle on laitettu ”haamukirjoittajat”? Vaikka näin olisikin, niin kyllä lähdeluetteloon pitäisi laittaa vain bibliografiset tiedot. Kokonaan toinen asia on tietysti se, että varsinaiseen tutkimukseen näillä ei ole mitään merkitystä. Kunhan ärsyttää allekirjoittanutta.

Todettakoon vielä suurin miinus, joka vaikuttaa lukukokemukseen ja osittain uskottavuuteen. Muutoin hyvin kirjoitettua tekstiä vaivaa heikko viimeistely: merkkejä puuttuu milloin mistäkin, paikoin silmille hyökkää kirjoitusvirheitä. Taisi Laaksoselle tulla kiire saattaa tutkimus julki?

Kannattaa katsoa myös arvostelut, joita on koottu tuonne kirjan alta löytyvän linkin taakse.